Elämä

Joskus sitä vain pysähtyy katselemaan maailmaa. Talvisen pakkasyön tähtitaivasta katsellessa on vaikeaa käsittää, kuinka pieni osa koko elämää ihminen onkaan. Kun näkee hennon puuntaimen, joka kasvaa kivikkoisella kalliolla, jossa ei kasva mitään muuta, ei voi kuin ihmetellä - mistä se saa voimansa? Mikä saa kasvit, eläimet ja ihmiset pyrkimään eteenpäin tässä maailmassa? Muista maailmoista meillä ei olekaan mitään tietoa, joten on kai tyydyttävä siihen, mitä meillä on tämän taivaan alla.

Elämää on vaikea määritellä tyhjentävästi. Mitä oikeastaan tarkoittaa elossa oleminen tai eläminen? Voidaanko ihmistä, joka hengittää muttei pysty puhumaan, liikkumaan tai ajattelemaan, pitää elävänä? Tai elääkö ihminen todella, jos hän puurtaa yksin työnsä parissa, muttei koskaan saavuta mitään tai nauti mistään? Ehkä elämisen ja ei-elämisen voisikin erottaa toisistaan erilaisilla teoilla. Elävät olennot pystyvät toimimaan oman mielensä ja vaistojensa mukaan, he eivät ole vain luonnonvoimien heiteltävissä. Mutta luonnonvoimatkin tekevät asioita. Pitäisikö tuulta tai maata pitää elävänä vain koska ne pystyvät muokkaamaan maailmaa? Ensimmäinen reaktio on tietenkin "ei", mutta keitä me olemme sanomaan, että tuuli ei ole elävä vain koska emme pysty kommunikoimaan sen kanssa? Jos oppisimme kuuntelemaan luonnonvoimia, niin ehkä nekin osoittautuisivat eläviksi.

Luonnonvoimia on kieltämättä vaikea käsittää elävinä olentoina. Elämää pitäisi kenties tutkia sen tieteenalan näkökulmasta, joka on omistautunu sitä tutkimaan. Biologia esittelee elämän perusyksikön: solun. Kemiallinen rakenne, josta  kaikki elävä koostuu. Kuulostaa loogiselta todeta, että kaikki elävä koostuu soluista. Mutta jos myönnämme solujen olevan kaiken elämän perusta, on meillä vastassa synkkä totuus.
Solut eivät yksinään ole muuta kuin kasa proteiineja, jotka vuorovaikuttavat toistensa kanssa. Vasta kun useat ja erilaiset solut liittyvät toisiinsa, aletaan hahmottaa eliöitä. Mitä solu tekee? Soluilla on vain yksi päätehtävä: jakautuminen. Suurimman osan aikaansa solu kerää energiaa jakautumista varten. Ja kun solu on jakautunut, se alkaa valmistautua seuraavaan jakautumiseen. Voisin todeta kylmästi, että elämän ainoa tarkoitus on uuden elämän luominen. Tämän teorian ulkopuolelle jätetään kaikki universumin suuret suunnitelmat ja inhimillisyys, mikä saattaa turhauttaa niitä, jotka näkevät elämän nimenomaan ihmisen näkökulmasta. Tähän teoriaan voidaan perustaa kaikkien eliöiden toiminta: kaikki elävä kerää ravintoa ja jatkaa sukuaan.... siihen meidät on suunniteltu.

Edelliseen näkökulmaan liittyy kuitenkin oleellinen premissi, josta koko teoria riippuu: kaikki elämä perustuu soluihin. Jos joskus löytyy elämää, joka perustuu johonkin muuhun kuin soluihin, on elämän tarkoitus taas avoin kysymys.

Mutta eihän elämä voi olla pelkkää loputonta jatkumoa - näkeehän sen tyhmempikin. Lukuisat ihmisen saavutukset eivät liity mitenkään elämän jatkumiseen. Taiteet ovat hyvä esimerkki: miksi ihmiset kykenevät luomaan taidetta? Tieteen tarkoitus on edistää tietoa ja helpottaa ihmisten elämää, joten se voidaan lukea em. näkemykseen elämän tarkoituksesta elämän itsensä lisäämisenä. Eikö ihmisen lisääntyminen olisi helpompaa ilman kaikkia tunteita ja sekavia, abstrakteja ajatuksia? Miksi edes miettiä omaa olemistaan?

Ehkä elämää ei voikaan rajoittaa elolliseen ja elottomaan. Onko ei-elävä sama asia kuin kuollut? Kivi ei ole koskaan elänyt, joten se ei voi olla kuollut, mutta silti se tavallaan elää omaa elämäänsä.

Ehkä elämä löytyy kaikkialta - vesipisarasta, ruohonkorresta, metallista, kosmoksesta ja ihmisestä. Vaikka ihmisen kyky ymmärtää maailmaa ei ehkä koskaan tule sisältämään kykyä ymmärtää elämää, olen silti varma, että elämän kysymys ei ikinä häviä mihinkään. Tähtitaivasta tuijottava ihminen alkaa pohtia omaa olemassaoloaan - vaikkei edes tietäisi mitä tähdet itseasiassa ovat.