Kun ensimmäisen kerran näin mainoksen suomalaisesta elokuvamusikaalista luulin ymmärtäneeni mainoksen väärin. Ei suomalaista elokuvamusikaalia ole olemassakaan!
No - nyt on.
Siltä istumalta päätin että tuo elokuva on pakko nähdä, ei siksi että se olisi mullistava käänne suomalaisessa elokuvateollisuudessa, vaan että saisin nauraa sille. Eilen sitten kävin tuon elokuvan katsomassa - ja vaikkei se ehkä ollut niin huono kuin odotin - ei naurukohtauksilta vältytty (nauru ei siis johtunut elokuvan huumorista...)
Kuka ihme on mahtanu ajatella että syvällinen ja dramaattinen rakkaustarina sijoitettuna nykypäivän Helsinkiin, höystettynä parin viime vuosikymmenen pop-biiseillä voisi olla toimiva? Varsinkin kun kohtauksiin liitetyt kappaleet oli väkisin tungettu niihin. Ei vaadita paljoa mielikuvitusta soittaa
Maija Vilkkumaan "EI" heti sen jälkeen kun joku lohkaisee: "...se on viimeinen sanani, ja se on ei!" Eikä tietenkään pidä unohtaa taustatanssijoita, jotka esiintyvät yliampuvalla koreografialla mm. eduskuntatalon portailla ja auto-onnettomuuden keskellä.
Lisäksi monissa laulukohtauksissa kuuli ikävästi että itse laulu oli selvästi nauhoitettu studiossa...
Monien muiden asioiden ohella elokuva osoitti, että suomalaiset eivät hallitse piilomainontaa. Ennen alkutekstejä näytettiin lista sponsoreista, joiden tuotteita elokuvassa esiteltiin lähes tökerön suoraviivaisesti. Verrattuna amerikkalaisiin elokuviin, joissa tuotteet ja yhtiöt ovat luonteva osa kokonaisuutta ja toimivat osaltaan jopa lavasteita elävöittävänä tekijänä.
Mutta reiluuden nimissä on myönnettävä että elokuvassa oli omat hyvätkin puolensa. Oli mukava nimittäin katsella suomalaista elokuvaa, jossa oli oikea juoni jota pystyi vielä seuraamaankin! En ollut lukenut elokuvan juoniselostusta, joten idea oli mukava yllätys. Elokuvan toisena päähenkilönä on maahanmuuttajaperheen poika, ja tämän perusteella oletin että elokuvassa käsiteltäisiin maahanmuuttajien tilannetta ja "kielletty rakkaus"-asetelmaa. Näin ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan elokuva kertoo hyvin vaikeasta moraaliristiriidasta ja sen selvittämisestä. Ilahduttavaa oli myös, että perinteisen inhorealismin sijaan käytettiin vähemmän yhteiskuntakriittistä näkökulmaa. Tämä näkyi muun muassa kirosanojen puutteessa.
Ajatella, suomalainen elokuva jossa puolet vuorosanoista eivät olekaan kirosanoja!
Ja mitä musiikkiin tulee; niissä kohdissa - joissa laulut eivät olleet väkisin sovitettuja ja oudolla koreografialla kehystettyjä - onnistuivat jotkin kappaleet todella luomaan tunnelmaa elokuvaan ja kuvastamaan kohtauksen tunteikkuutta.
Pisteet
Neil Hardwickille rohkeasta yrityksestä, mutta totuus on että tämä ei ollut elokuvana niitä kaikkein parhaimpia.
Kuva: www.film-o-holic.com
